31.10.

Viimeistä viedään… Ensimmäiseksi voisin varmaan sanoa että ei, ei kyllä tee mieli palata Suomeen. Joitakin asioita tietenkin kaipaan sieltä, mutta paluu arkeen ei kyllä kiinnostaisi; en halua ajatella koulua ja työtä. Kyllähän sitä töitä tuli täälläkin tehtyä, mutta ei se tunnu samalta. No, on se ainakin kiva päästä jouluksi Suomeen, ja ensi kuussa riittää hommaa kun on taas kirjan kirjoitus edessä.

Kohokohtia? Erinäisistä paikoista alas hyppiminen, rannalla kruisailu… hö, koko maa. Jos on pakko keksiä huonoja puolia, voisin sanoa tuulen. Ilman sitä täällä olisi usein ollut lämmintä. Brokeback Mountainin naisversio jäi tapahtumatta… heh. Ja jos nyt oikein kaivetaan, kunnon juustoa ja leipää on ikävä, lämpimistä taloista ja saunasta puhumattakaan. Mutta pieniä sivuseikkoja, kyllä monia asioita jään kaipaamaan. Whitfordien perhe on ollut ihana, varsinkin Davidin huumoria jään kaipaamaan. Kaikki muutkin ihmiset jotka tapasin… oli ihana tavata nettituttuja. Mielenkiintoinen luonto myös, ratsastusmaastot upeita. Ehkä kiwi-englantia myös, vannon että aksentti alkoi juuri tarttua. Mutta en kyllä tiedä tuleeko ikävä lampaita (en kyllä kyllästynyt niihin!). Karitsoita ehkä, oli ne kyllä kaikesta huolimatta söpöjä, sanoi David ja Richard (Davidin veli) mitä tahansa.

Ensi kerralla käyn vielä pohjoisempana, ja haluan pistäytyä kansallismuseossa Wellingtonissa, ja ehkä temppuradalla Taupossa… ja ehdottomasti uudestaan Queenstownissa! Aion, aion, aion kyllä palata!

Lähtöjärjestelyt on tehty, niistä en jaksa enempää kirjoittaa… haikea olo, ei voi muuta sanoa.