Nyt en ole käynyt lomailemassa missään, töitä riittää karitsoiden kanssa. Laitumelta etsitään orpokaritsat ja ne, joiden emällä on liikaa karitsoita (useat kolmoset ja neloset). Eniten kyllä syntyy kaksosia. Monilla maatiloilla orpokaritsoita ei hoideta, mutta täällä Whitfordien aikuinen tytär myy ne eteenpäin lemmikkikaritsoiksi. Niitä on mennyt läpi jo yli sata; tänään vietiin taas karitsoita myytäväksi mutta silti meillä on yli 40 ruokittavana. Jotkut orvot kyllä annetaan uuhille jotka ovat menettäneet karitsansa, tosin aina ne eivät hyväksy uutta. Kaiken kaikkiaan täällä on nyt noin 4 000 karitsaa.

Viihdyn kyllä edelleen mainiosti, koti-ikävää ei ole. Lynne ja David ovat kaikin puolin niin mukavia, että parempaa harjoittelupaikkaa en olisi voinut toivoa. Joitakin asioita ehkä hieman kaipaan Suomesta (kuten kunnon ruisleipää, suomalaista juustoa ja saunaa) mutta eihän neljä kuukautta loppujen lopuksi kovin pitkä aika ole. Suomen kieltä ehkä kaipaisin, mutta höpötän kaikille eläimille täällä suomea kaiken aikaa. Mulla nyt on tapana puhua itsekseni… heh. Kuitenkin vaikka täällä onkin mukava olla, ei Uusi-Seelanti tunnu samalla tavalla ”omalta” maalta kuin Suomi. Kukkulat täällä ovat ihania, vaikuttavia, mutta joskus kaipaa metsää että silmä saisi levätä. Hassua, yksi asia joka edelleen hätkähdyttää minua (vasemmanpuoleisen liikenteen lisäksi) on koivut. Suurin osa muusta kasvillisuudesta on enemmän tai vähemmän eksoottista, tuntuu oudolta nähdä niinkin kotoisia puita kuin koivuja kasvamassa ihmisten pihalla.

Luulen, että englantini alkaa hieman kallistua kiiviläiseen suuntaan. Ihan e:t eivät vielä ole i:tä, mutta alkavat olla hieman välimaastossa. Tänään kyllä farkkuja ostaessani (vanhat hajosi, ostin kerrankin kunnon Levikset) minulta kysyttiin olenko kanadalainen.