Nyt en ole käynyt lomailemassa missään, töitä riittää karitsoiden kanssa. Laitumelta etsitään orpokaritsat ja ne, joiden emällä on liikaa karitsoita (useat kolmoset ja neloset). Eniten kyllä syntyy kaksosia. Monilla maatiloilla orpokaritsoita ei hoideta, mutta täällä Whitfordien aikuinen tytär myy ne eteenpäin lemmikkikaritsoiksi. Niitä on mennyt läpi jo yli sata; tänään vietiin taas karitsoita myytäväksi mutta silti meillä on yli 40 ruokittavana. Jotkut orvot kyllä annetaan uuhille jotka ovat menettäneet karitsansa, tosin aina ne eivät hyväksy uutta. Kaiken kaikkiaan täällä on nyt noin 4 000 karitsaa.

Viihdyn kyllä edelleen mainiosti, koti-ikävää ei ole. Lynne ja David ovat kaikin puolin niin mukavia, että parempaa harjoittelupaikkaa en olisi voinut toivoa. Joitakin asioita ehkä hieman kaipaan Suomesta (kuten kunnon ruisleipää, suomalaista juustoa ja saunaa) mutta eihän neljä kuukautta loppujen lopuksi kovin pitkä aika ole. Suomen kieltä ehkä kaipaisin, mutta höpötän kaikille eläimille täällä suomea kaiken aikaa. Mulla nyt on tapana puhua itsekseni… heh. Kuitenkin vaikka täällä onkin mukava olla, ei Uusi-Seelanti tunnu samalla tavalla ”omalta” maalta kuin Suomi. Kukkulat täällä ovat ihania, vaikuttavia, mutta joskus kaipaa metsää että silmä saisi levätä. Hassua, yksi asia joka edelleen hätkähdyttää minua (vasemmanpuoleisen liikenteen lisäksi) on koivut. Suurin osa muusta kasvillisuudesta on enemmän tai vähemmän eksoottista, tuntuu oudolta nähdä niinkin kotoisia puita kuin koivuja kasvamassa ihmisten pihalla.

Luulen, että englantini alkaa hieman kallistua kiiviläiseen suuntaan. Ihan e:t eivät vielä ole i:tä, mutta alkavat olla hieman välimaastossa. Tänään kyllä farkkuja ostaessani (vanhat hajosi, ostin kerrankin kunnon Levikset) minulta kysyttiin olenko kanadalainen.

Viikonloppuna olin siis Victorian luona. Hän ja miehensä hakivat minut Tuakausta ja ajoimme matkamuistokaupan (josta en ostanut mitään) kautta Vickyn tyttären, Francesin luo. Sain pari kirjaa lainaksi, ja sitten matkasimme kirjakauppaan, jossa eräs foorumituttu on töissä. Jutteluun hänellä ei ollut yhtään aikaa; otettiin vain pari kuvaa ja lähdettiin.

Sunnuntaina lähdettiin Aucklandiin Vickyn ja Francesin kanssa. Ensin mentiin Domain-puistoon, jossa jouduimme odottamaan jonkin aikaa ennen kuin toinen foorumituttumme ilmestyi paikalle. Kiertelimme vähän puistoa; siellä oli talvipuutarha ja saniaisosasto ja trooppisten kasvien huone. Sitten söimme piknikin, sämpylää ja kasvispiirakkaa ja pullaa. Tarjosin taas Turkinpippureita ja Sisua. Ruuan jälkeen ajoimme shoppailemaan; nyt viimein löysin ostettavaa. Itselleni ostin t-paidan ja luusta kaiverretun maori-tyylisen kaulakorun. Sen jälkeen ajoimme One Tree Hillille, joka on yksi Aucklandin nukkuvista tulivuorista. Ensin tuuli ja satoi kaatamalla, sitten sade lakkasi mutta tuuli ei. Kukkula oli kyllä hieno paikka katsella kaupunkia, ja sieltä näkee sekä Tyynelle Valtamerelle että Tasmanianmerelle. Auckland on hassu kaupunki, jotenkin ei kovin kaupunkimainen vaikka ei se pieni ole. Ei juurikaan korkeita rakennuksia, sen sijaan se on laajalle levinnyt.

Maanantaiaamuna minä, Frances, Carolyn (Vickyn toinen tytär) ja hänen miehensä menimme luistelemaan. Tosiaan, koko talvena en käynyt luistelemassa enkä olisi odottanut tekeväni niin täällä, mutta porukka on vasta aloittanut luistelun ja käy nyt joka viikko, niin minä menin mukaan. Mielenkiintoista… en sentään ole unohtanut kaikkea luistelusta. Iltapäivällä sitten lähdettiin Vickyn ja Grahamin (miehensä) kanssa takaisinpäin, mutta nyt kirjakaupan kautta. Antikvariaatista ostin kokonaista neljä kirjaa (J.V. Jones, Melanie Rawn ja Cecilia Dart-Thornton x 2), eli nyt olen tyytyväinen. Matkalla pistäydyttiin vielä Markin ja Michellin luona, jotka ovat sen pojan vanhemmat jonka kanssa kävin lautailemassa. He olivat myös suurena apuna harjoittelupaikan saamiseni kanssa. Sain myös takaisin villasukkani jotka olin unohtanut lainaamani takin taskuun.

Farmilla karitsoita pukkaa lisää, ja tänään sain (jouduin?) ensimmäistä kertaa lammasta synnytyksessä. Se oli Davidin mukaan erittäin helppo tapaus, karitsan pää oli jo ulkona, etujalat vaan olivat väärässä paikassa, eli ei tarvinnut muuta kuin kaivaa jalka esiin ja tarttua kiinni… Sivuhuomautus: mulla on nyt 13 kirjaa huoneessani. Yksi on luettu, neljä kesken, loput vielä aloittamatta.

Viikonloppuna pääsin lautailemaan. Menin yhden Whitfordien tuttavaperheen pojan Robertin ja tämän kahden serkun kanssa (Kaikki jotain parikymppisiä. Niiden ehdoton lempisana on ”sweet!”) Mt. Ruapehulle, viiden tunnin ajomatkan päähän. Se on Pohjoissaaren ainoa laskettelupaikka, tosin vuorella on kahdella puolella rinteitä. Me oltiin Whakapapan puolella. Se oli oikeastaan jonkin verran pienempi kuin olin odottanut, tosin ihan loogistahan se on, kun vuori ei ole niin korkea tai tarpeeksi lähellä napapiiriä, että lunta olisi kovin alhaalla. Ihan erilaista oli kyllä kuin Suomen rinteillä. Rinteitä ei juurikaan ajeta lujiksi tai lumeteta, vaan lumi on pehmeää. Lämpötila on harvoin päivällä alle nollan, mutta lumi ei ole ihan tavallista nuoskalunta, vaan rakeisempaa. Perjantaina oli hyvin vaihteleva sää, välillä oli kaunista, välillä tuli lunta ja välillä vettä. Silti rinteet olivat ihan hyvässä kunnossa. Kaaduin kyllä aika paljon kun en ole tottunut laskemaan sellaisissa kinoksissa, mutta ainakaan kaatuminen ei sattunut. Lautakin oli vähän isompi kuin omani (mutta sentään Burton), sekin saattoi vaikuttaa…

Perjantai-iltana mentiin katsomaan jokavuotista lauta/laskettelukisaa, kun kylään jonkin hotellin luo oli rakennettu ramppi ja reili ja tuotu vuorelta lunta. Ihan hauskaa oli seurailla temppuja. Välissä järjestäjät heittivät ilmaistavaraa. Vieressä seisonut Robert onnistui saamaan kiinni kaksi avainnauhaa, ja antoi toisen minulle, mutta sain sen myöhemmin vaihdettua lippikseen, joka on ihan siisti. Yö vietettiin poikien jonkun tuttavan luona. Kämpille tultiin jo puoli yhden maissa, mutta pojat nukkuivat myöhään ja niinpä meille ei jäänyt paljoa aikaa lautailla. Rinteet olivat nyt aika jäiset, ja päällä oli kevyempää lunta, mutta sain nyt oman kokoiseni laudan joten meni paremmin kuin edellisenä päivänä. Hintakaan ei muuten ollut mikään paha, samaa luokkaa kuin Suomessa. Sieltä olisi saanut vuokrata jopa vaatteita, mutta onneksi olin saanut niitä lainaksi. Niin lämmintä oli kyllä laskea, että molempina päivinä heitin ekan laskun jälkeen pipon ja hanskat pois.

Farmilla on viimein alkanut syntyä karitsoita, ja orpojakin on jo muutama ja niitä olen päässyt ruokkimaan. Ratsastamassa olen käynyt nyt muutaman kerran, ja George tuntuu ihan järkevältä hevoselta. Ei paljoa säiky ja kuuntelee melko hyvin istuntaakin. Kärsivällisyyttä ollaan harjoiteltu, eikä polle enää heittele päätäkään niin paljon.

Seuraavana viikonloppuna olisi sitten tarkoitus mennä Aucklandiin tapaamaan eräitä nettituttuja, muun muassa sitä samaa jonka luona vietin ensimmäisen yön. Tänään käytiin kaupungilla; sain lisää kirjastokirjoja ja ajokorttitoimistolla sanottiin että Suomen ajokorttia ei tarvitse kääntää englanniksi (kun ei siinä ole paljoa käännettävää), eli nyt voin laillisesti ajaa täällä. :)