Pojat eivät aiheuttaneet ihmeempiä kommervenkkejä (huomenna he lähtevät kotiin), mitä nyt tappelevat aina kun ehtivät, ja pienempi herää joka yö kirkumaan (mutta minä en yleensä herää siihen)… Viikonloppuna tehtiin pieni reissu merenrannalle, itärannikolle missä Whitfordien ”kesämökki” (enemmänkin talo) on. Sinne oli vaan parin-kolmen tunnin ajomatka. Siellä on ihana ranta aivan talon vieressä; valkoista hiekkaa ja täynnä simpukoita. Ekana iltapäivänä mentiin vaan rannalle kävelemään ja tutkimaan. Simpukoita en viitsinyt juurikaan kerätä (kun niitä on jo liikaa kotona) mutta löysin sinisen meritähden, sen otin mukaan kuivamaan. Uimassakin kävin (pikaisesti); seuraavana päivänä sain kuulla että vesi on +12º. Illalla ei ollut mitään tekemistä, kun kyläkin on lauttamatkan päässä, niin kävin pimeällä kävelemässä rannalla. Oli jännää kuunnella kun nousuvesi jylysi sisään.

Lauantaina meidän piti mennä Whitfordien veneellä kalaan, mutta moottori ei suostunut käynnistymään. (Ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen kun niin kävi.) Saatiin lainaksi naapurien pienempi vene, sillä ei uskaltanut mennä kovin kauas, mutta kiva venereissu meillä silti oli. Aurinko paistoi niin, että pilviä oli tuskin missään. Harmi vaan, mutta delfiinejä eikä hylkeitä ei näkynyt sinä päivänä eikä seuraavana. Sen sijaan siellä oli paljon pieniä pingviinejä uimassa, ja aamulla nähtiin pihapuussa kolme harvinaista papukaijaa. Iltapäivällä kävin taas uimassa (kuulemma jos joku käy talvella uimassa, muut tietävät että se on ulkomaalainen). Illalla mentiin naapurien kanssa kylän kalastajakerhon palkintojenjakotilaisuuteen.

Sunnuntaina lähdettiin heti aamusta veneilemään naapurien isommalla veneellä. Meitä oli minä, David ja naapurista kaksi miestä ja kaksi poikaa (14- ja 17-vuotiaat). Ensin ajettiin jonkin matkan päähän kalastamaan. Saatiin ihan mukavasti kalaa, minäkin vedin ylös neljä syömäkokoista (tarakihi, yhtä lukuun ottamatta niitä vain saimme). Kalasteltuamme jonkin aikaa ajoimme toiseen paikkaan, jossa yksi miehistä ja pojista sukelsivat (välineiden kanssa) kampasimpukoita. David oli kaivanut minulle perheen vanhoja märkäpukuja esiin; yksi meni aika hyvin mun päälle ja uin sen kanssa. Vesi toisiaan tuntui silloin ihan lämpimältä. Naapuri suostutteli mut kokeilemaan yhtä simpukkaa raakana (niin kuin kaikki muut niitä vetivät) mutta ei se kovin hyvää ollut. Pian paluun jälkeen lähdimme ajamaan kotiin. David oli tullut mökille myöhemmin eri autolla, ja nyt David ajoi kotiin poikien kanssa ja minä sain ajaa toisen auton kotiin Lynnen kanssa. Pääsin siis ajamaan kunnon matkan ja kokeilemaan kääntymistäkin väärällä puolen tietä ajaen.

Lauantaina käytiin vähän ajelulla, pikkukylässä jonka viereinen kukkula näkyy Whitfordien rannalta. Siellä oli jokin pienimuotoinen tapahtuma, ehkä myyjäisten kaltainen. Useimmat kauppiaat olivat lähdössä kun tulimme, mutta jotkut lapset esittivät maoriksi lauluja; sitä oli kiva katsella (paitsi Lynnen mielestä, on varmaan nähnyt niitä jo muutaman liikaa ;-) ). Ajettiin rantaan, joka on kuulemma yksi Uuden-Seelannin parhaista surffauspaikoista. Mahtavia aaltoja, monen metrin korkuisia, ja meri täynnä surffaajia.

Illalla mentiin Davidin veljen luo (asuvat naapurissa ja hoitavat toista puolta maatilasta); siellä oli toisetkin naapurit ja niiden ulkomaiset työharjoittelijat. Oli tyttö ja poika Saksasta ja yksi jätkä Ranskasta. Katsottiin rugbyottelu… hmm. En tajunnu siitä paljoa, oli se kiinnostavampaa kuin amerikkalainen jalkapallo, mutta enpä nyt muuta sanoisi. Uusi-Seelanti pelasi Etelä-Afrikkaa vastaan. Yritin kysellä vitsillä että mitä jos kannatankin vihreää joukkuetta kun minulla on kaveri Etelä-Afrikassa, ja minulle sanottiin että voin kyllä katsoa matsin ulkoa. Höh.

Sunnuntai meni sitten kokonaisuudessaan hevostellessa. Lynne ajoi minut Briarin luo, siis sen naisen joka lainaa mulle hevosen. Meitä lähti porukka ratsastamaan, Briar tyttöineen ja joitakin muita tuttuja. Polleni nimi oli George, se on siis se, joka tulee tänne keskiviikkona. Se on Briarin mukaan kuuliainen, ei lähde menemään tai ole ilkeä, mutta pikku metkuja sillä kyllä on. Alkumatkasta vähän ärsytti, kun Georgen mielestä sai itse päättää milloin ravataan edellä oleva kiinni, ja päätä heiluttamalla saa enemmän ohjaa (yksi tytöistä, 10-vuotias, sillä on enimmäkseen ratsastanut, ja se on keksinyt tuollaista). Mutta kyllä se siitä pikku hiljaa uskoi. Eikä se suinkaan mikään laiska ollut, laukkasi reippaasti muitten perään ja hyppäsikin nätisti pari pientä estettä joita koetin. (Tytöt hyppäsivät poneillaan kaiken mikä vähänkin näytti esteeltä.) Täyttyy sanoa, että kyllä oli ensin vähän totuttelemista isohevosen liikkeisiin; ravi sillä on erittäin mukava mutta laukassa pompin alussa. Mutta eiköhän se siitä… vaikka kyllä on vähän Tumia ikävä. :-( Maasto oli aivan mahtava, leveitä polkuja metsän läpi.

Briarilla on aivan ihana puutarha, josta poimimme kaikenlaista ruuan jälkeen. Vaikka mitä hedelmäpuita: kiivipensas (vai onko se puu?), tamarilloja (puutomaatteja? en löytänyt suomennosta) passionhedelmiä, greippejä, limejä, banaanipuu (siinä ei tosin ollut hedelmiä) ja jotakin jonka nimi oli lemonade - se oli sitruuna, joka on sen verran makea että sen voi suoraan syödä. Niistä tykkäsin! Ja sitten pihalta löytyi nokkosta. En yhtään tiennyt, että sitäkin kasvaa täällä. Poimin sitä jonkin verran, vaikka muut kyllä taisivat katsoa vähän kieroon. ;-) Tein sitten illalla nokkoslettuja, ja pistin Davidin ja Lynnen maistamaan. Ei ne ihan yhtä hyvin upponneet kuin pulla ja rahka, heh. Nyt David kertoo kaikille mitä joutui syömään eilen (”stinging bloody nettle!”) ja minä hekotan vieressä. Luulen että niiden suhteen ei tule tapahtumaan mitään ruokavallankumousta.

Tänään oli normaali työpäivä, mutta nyt illalla tulivat Davidin ja Lynnen kaksi lastenlasta (pojat, kolme ja neljä vuotta) asumaan viikoksi kun vanhemmat ovat lomalla. Kotiin tullessani pojat eivät olleet vielä ollut täällä kovinkaan kauan, mutta löysin jo yhden leikkipyssyn huoneestani ja laatikon auki. Pitänee siirrellä vähän tavaroita… Että mielenkiintoinen viikko luvassa.

Kai tässä vois jotain taas kirjoitella… Normaalia työtä on vaan viime päivinä ollut, ei siis mitään ihmeellistä raportoitavaa. Lähinnä siistitään lampaiden takapuolia karitsoimista varten ja siirrellään elukoita laitumelta toiselle. Lampaiden kanssa tulee mieleen kaikki muistot Seijan tallilta lampaiden parissa. Kuinka niillä kaikilla oli nimet: Sanni, Lissu, Saranakoipi, Ulla-Pulla, Kultaleijona (iso ruskea pässi)… Huudeltiin niille kysymyksiä kuten ”Kuka ryösti pankin?” ”Kuka tappo kuninkaan?” (”Mää! Mää!”) Raaputeltiin niitä pitkät tovit ja juostiin kauraämpärin kanssa lampaat perässä laitumelle. Nämä lampaat lähinnä juoksevat karkuun, eikä mikään ihme. Suuressa porukassa ja laitumella kaiket päivät. Lehmät ovat toisinaan tuttavallisempia, paitsi ainakin ne yhdet, jotka olivat asuneet jossain pusikkolaitumelle ennen kuin tulivat tänne. Meidän piti Lynnen kanssa siirtää ne toiselle laitumelle (siltä yhdestä harvoista, jos ei ainoasta laidunpläntistä, jossa on myös metsää eikä pelkkää ruohoa), eikä ollut tietoa kuinka monta siellä oli. Luultiin että oltiin saatu kaikki, kun heti oli kahdeksan vastassa portilla. Mutta David kertoi myöhemmin että siellä pitäisi olla enemmän, ja Lynne löysikin piakkoin muutaman. Mentiin etsimään viimeistä kolmea, rämmittiin Lynnen ja koirien kanssa ees-taas pienessä metikössä, mutta ei löytynyt lehmiä! Se oli kyllä upea metsä, sademetsämäinen. :-) Siellä ne jossain piileskelevät edelleen, täytynee savustaa ne ulos jokin päivä.

Eilen ja tänään on satanut, oikein kaatamalla. Lehmät piti siirtää alalaitumelta pois, kun oli vaara että se tulvisi. Ja niin tulvikin (ympäri laidunta löytyi joen tuomaa puujämää), mutta aamulla vesi oli jo enimmäkseen laskenut. Kuulemma pahimmillaan tulva on jäänyt viideksi päiväksi, ja ollut niin korkea että aidat peittyivät.

Sunnuntaina pääsen viimein ratsastamaan hevosta joka sitten tulee tänne (en ole ihan varma minä päivänä). Toisaalta hyvä ettei se ollut täällä ihan alusta; nyt ei enää tunnu siltä että eksyisin heti kun lähden yksinään liikkeelle. Se on jonkun paikallisen ”villi”hevosrodun jälkeläinen. Mutta siitä enemmän kunhan näen sen. ;-) Eilen kuulin radiosta ensimmäisen kerran suomalaisen yhtyeen biisin. Se oli Bomfunk MCn Freestyler.

Ei työpäivää tänään, vaan käytiin karjamarkkinoilla Davidin kanssa. Matkalla sinne käytiin ensin heittämässä toinen auto korjaamolle, ja arvaa kuka sai ajaa? Heh, olihan se pelkkää maalaistietä eikä tarvinnut kääntyä mihinkään, mutta oli se silti kokemus ajaa väärällä puolella tietä. Itse asiassa ei ollut ongelmaa muistaa pysyä vasemmalla puolella, mutta auto pyrki alkuun liikaakin vasempaan, koska oon tottunut tietenkin siihen, että suurin osa autosta on mun oikealla puolella. No, saa nähdä jos saan ajaa enemmänkin, ja josko joudun kaupunkiin, missä on risteyksiä.

Karjamarkkinat oli eriskummallinen paikka; pieniä aitauksia joista nyt vaan osassa oli eläimiä (pelkkiä nautoja tänään, eri päivät on erilaisia myyntejä varten) ja myynti oli huutokauppaa. Kyllä se huutokauppaaja aika kovaa papatti. David ei ostanut mitään tänään; hinnat olivat kovassa nousussa.

Kaupungilla pistäydyttiin matkatoimistossa; Davidin mielestä mun kannattaa tehdä pikku reissu Eteläsaaren ympäri. Ja totta se varmasti on, mitä sitä nyt tulla tänne asti eikä edes nähdä kunnolla nähtävyyksiä? Lautailemaan kuulemma pääsen kyllä ilman muuta, heti kun tuttavaperhe lähtee laskettelemaan. Se saattaa olla jo tänä viikonloppuna. :D

Ruokakaupasta löysin rahkaa ja teinkin illalla marjarahkaa, se oli suuri menestys.

No, nyt päästiin ilmeisesti asiaan, eli oli työpäivä. Sitä ennen tosin pääsin kuin pääsinkin lentokoneeseen. Se oli huisin hauskaa! Kone veti jyrkästi ylös ja teki tiukan käännöksen ihan jännitysmomentin vuoksi ja se oli kyllä aivan loistavaa. Sain joitakin hyviä kuviakin ilmasta.

Työpuolella siistittiin lampaiden takapuolia karitsoimista varten. Minäkin sain (jouduin?) koittamaan keritsemistä. En edes leikannut lammasta! Sen lisäksi piikitin muutaman lampaan jolla oli jaloissa mätää. Ei se kovin vaikeeta ollut. Tehtiin parisataa lammasta tänään, ei ole kuin noin kolme ja puolituhatta jäljellä (tää ei siis ole mikään vitsi). Paljon muuta ihmeellistä ei tänään tapahtunut, paitsi pieni muistutus siitä miksi mönkijän kanssa ei tosiaan kannata mennä sivuttain jyrkästä paikasta.

Olen lisännyt Webshotsiin kuva-albumin Uuden-Seelannin matkakuvista. Paljoa siellä ei vielä ole, mutta lisäilen varmaan sinne lähiaikoina. Ja koitan laittaa linkin tuohon oikealle; nyt toistaiseksi se on tässä.

Tänään käytiin Lynnen kanssa kaupungilla. (Tunti siihen matkaan tosiaan menee.) Ostin itelleni uusia alusvaatteita ja sitten kierreltiin kaupoissa. Tuakau-kylän keskusta muistuttaa ehkä enemmän Teksasin takamaan kylää kuin suomalaista kyläkeskusta. Vaatekaupoissa en nyt nähnyt mitään kiinnostavaa (paitsi yhden törkeän kalliin paidan) mutta matkatavarakaupassa oli koru jonka saatan myöhemmin ostaa. Jotain kamaa jossa on kiivilintu on kyllä saatava! Lounaan jälkeen päästiin asiaan, menin meinaa kirjastoon ja sain kortinkin (seitsemäs kirjastokortti!). Paljon mielenkiintoisen näköisiä kirjoja siellä oli; nyt lainasin Sarah Watersin uusimman, Night Watch, ja silmiini yllättäen osuneen kirjan – vinokinossa leffana pyörineen A Home at the End of the World:n. Ruokakaupasta löytyi tällä kertaa kardemummaa ja jotain Realin tapaista ruisleipää (international –puolelta, saksalaista leipää. En maistanut vielä.). Illalla leivoinkin pullaa, tuntuivat pitävän.

Huomenna tulee ruiskuttaja, ilmeisesti pääsen mukaan lentokoneeseen. =) Ja säästä en oikeen ole muistanu kommentoida… Aurinkoista/poutapilvistä on enimmäkseen ollut, yöllä on tullut kuuroja, mutta päivällä ei juurikaan. Lämpötila siinä 10-15 astetta, välillä vähän lämpimämpääkin, tai olisi ilman tuulta. Sisällä vaan on välillä viileetä. ;-)

Ja nyt kuva minusta mönkijän päällä. Tuollaisilla me siis kaikki ajellaan, tuo on mun vehje.

Ei vieläkään ihan kunnon työpäivää, mutta tutustumista edelleen. Aamupäivällä punnittiin vähän nuoria lehmiä (simmental-friisiläisristeytyksiä), jotka olivat tulleet tilalle muutama viikko sitten. Sen jälkeen kiertelin mönkijällä Davidin kanssa tiloja, nyt käytiin eri osassa kuin edellisenä päivänä. Aikamoisia mäkiä niillä pääsee ylös alas, on kuin kunnon vuoristorata. Käytiin vielä ensin katsomassa rantaa kukkulan päällä, sen jälkeen ajettiin alas hiekalle. Se on mustaa hiekkaa, painavaa koska siinä on seassa rautamalmia. Ajettiin täyttä vauhtia pitkin rantaa, oli kyllä aivan upeaa. Viittäkymppiä mentiin parhaimmillaan. Ja hevosella siellä on kuulemma mahtava käydä laukkaamassa. =) Ainoa harmi oli että nyt ei oikein pysähdytty, olisi tehnyt mieli kerätä simpukoita. (Ei sillä etteikö mulla olis jo niitä kotona, mutta… öö.) No, eiköhän sille vielä aikaa löydy. Aallokko oli nyt aivan liian kovaa että olisi voinut ajatella uimista, mutta tyyninä päivinä siellä voi hyvin uida. Kun lähdettiin rannasta, David näytti vielä valaanpoikasen luurangon. Valas oli ajautunut rantaan, oli vieläpä jotain harvinaista sorttia.

Vähän kotieläinpuolesta… Koko tila, itse asiassa koko lähiseutu on jaettu laidunlohkoihin, ja laidunkierrosta ollaan tarkkoja. Lampaat saavat jyrkemmät lohkot ja lehmät helpommat. Kulku tapahtuu lähinnä mönkijöillä, traktorilla ei tässä maastossa paljoa tekisi. Koirat kyllä tekevät suurimman osan työstä, kun eläimiä siirretään, eikä niitä ilman kuulemma tulisi toimeen. Ensin yllätyin kun kuulin, että lannoitteet levitetään lentokoneella (johon muuten ehkä pääsen kyytiin) mutta törkeän jyrkät mäet nähtyäni ihmettelen, millä muulla ne sinne saisi. Toinen yllätys oli se, että tilan lampaiden perimässä on mukana suomenlammasta. Niiden kautta kun tulee esim. enemmän karitsoita.

Tapasin siis Lynnen ja mentiin ensin ostamaan mulle sadevaatteet ja kumisaappaat ja käytiin ruokaostoksilla. Ensimmäinen pysähdys oli hedelmä/vihanneskaupassa ja sitten supermarketissa. Valikoima oli jonkin verran parempi kuin suomalaisissa kaupoissa, lukuun ottamatta leipä- ja mausteosastoa. (Jotain löysin joka oli nimellä ”light rye bread” – vaalea ruisleipä - mutta ei se ollut ruispaahtoa kummempaa.) Sitten ajettiin pitkän matkaa (varmaan lähemmäs tunnin verran) pitkin mäkistä tietä Whitfordien talolle. Silloin oli jo pimeää, joten en nähnyt ulkoa paljon. Talo oli sentään jonkin verran lämpimämpi kuin Victorian ja muutenkin mukavan oloinen. Oman huoneenkin sain, ei mikään suuren suuri mutta mihinkä isompaa tarvitsisinkaan? Toinen outous uusseelantilaisissa taloissa, huoneessa jossa on vessa ei ikinä ole muuta, joten käsien pesua varten saa kävellä johonkin muualle suihkuhuoneeseen, jossa lavuaari on. Plussapuolella, kaikissa taloissa on ollut vettä säästävät vessanpöntöt.

Tällä kertaa menin nukkumaan ”vasta” kahdeksalta, olin muutenkin tullut väsyneeksi jo vähän myöhemmin kuin edellisenä päivänä. Aamupalan (kaurapuuroa) jälkeen sain ajaa kivaa pientä mönkijää; menin Davidin kanssa ajamaan vähän tiluksia ympäri, siirrettiin vähän lehmiä laitumelta toiselle. Upeaa mäkistä maisemaa tosiaan, pitänee ottaa kuvia pian…

Päiväruuan jälkeen pääsin ratsastamaan, menin Lynnen siskojen ja parin tytön kanssa ympäri laitumia. Tosi varmajalkaisia nämäkin hepat saavat olla, polut olivat aika mutaisia! Ei me kovaa menty, vähän ravailin muita kiinni, kun sain ratsuksi ison issikan kokoisen arabi-welsh cob –risteytysponin Mingon, ja muilla oli hevoset. Yksi laukkapätkä kyllä mentiin jyrkkää mäkeä ylös. Mukava heppa se oli, ei mikään laiska ja ihan kuuliainen, tosin alamäkipätkissä se välillä yritti pukittaa. (Pikkupukkeja vaan . ;-) )

Pienten järkkäilyjen jälkeen sain netin kuntoon, modeemiyhteys mutta ei nyt ehkä mikään kuolettavan hidas. Kännykän kanssa ei ole yhtä helppoa, saa ajaa jonkin matkaa autolla ennen kuin se löytää kenttää. Eli voi olla turha soittaa, kannattaa mieluummin tekstata niin saan viestit kyllä luettua kun pääsen kantoalueelle. (Jostain syystä en saanut kuunneltua äänipostia.)

Täällä on kaksi kissaa, iso rontti ja toinen pikkiriikkinen, molemmat oransseja. Isompi, Tucker, oli heti kaveri, sitä ei tosin jaksa kauaa kantaa. Pienemmänkin sain kesytettyä (se on kuulemma yleensä arka vieraiden kanssa) äsken kun katsottiin Lynnen kanssa eka Harry Potter –leffa.

Ai niin, ja alusvaate/sukkakassin onnistuin unohtamaan Suomeen, eli niitä saa kohtapuoleen mennä ostamaan uusia. On mulla sentään kahdet kaikkia…

Yhden kuvan nyt laitan, se on merenrannalta johon ajettiin tokana päivänä Victorian ja Grahamin kanssa.

Vihdoin perillä! Nettituttuni Victoria haki mut lentokentältä, ja nyt olen ihanassa pienessä uusseelantilaisessa talossa ja ihastelen pihan kasveja – sisältä, koska ulkona sataa ja tulee.

Bangkokissa ei tapahtunut mitään ihmeellistä, kone otti ajan kiinni välilaskussa. Oli yö kun lennettiin, mutta oli sitäkin kivempi tarkkailla Australian valoja. Seisoin paljon ikkunassa ja katselin kallellaan olevaa puolikuuta ja outoa tähtitaivasta, ja siellä täällä näkyviä valoja. Lennettiin aivan Alice Springsin yltä, se oli mahtava nähdä. En kyllä saanut nukuttua, torkuin kaksi tunnin pätkää mutta ei sen enempää.

Olin jo Bangkokissa katsellut että on tutun näköinen poika, ja Sydneyssä sitten totesin että kyllähän se on tuttu Ovista. Kyllä maailma on pieni… Mentiin sitten kolmistaan Aucklandiin. Turhaan huolehdin koneessa että mitäköhän lentokentällä sanotaan karkeistani, kun kaikesta ruuasta ollaan kuulemma niin tarkkoja. Eivät ne siitä välittäneetkään. Antti ja minä löydettiin laukkumme hyvin, mutta Markus me jouduttiin jättämään odottamaan, kun molemmilla oli kiire.

Victoria pupukorvineen löytyi helposti miehensä kanssa odottamassa. Ajettiin suoraan niiden kotiin. Joka puolella näkyi lehmiä ja hevosia, ja lopulta vähän lampaitakin. Ja outoja puita, joitakin palmun näköisiäkin. Vickin talo on ihana pikku tapaus puutarhoineen. Ainoa kunnon järkytys oli se, että talo on ilmeisesti tarkoitettu vain pitämään sade ja tuuli poissa – sisällä oli aivan yhtä viileää kuin ulkonakin, eli ilmeisesti kymmenisen astetta. No, kuvittelin nukkuvani terassilla… syksyllä. Muita kulttuuriŝhokkeja ei tähän asti ole ilmennyt. Maito maistuu suurin piirtein ykkösmaidolta ja on jopa tölkeissä niin kuin suomalainenkin. ;-)

Nyt pitäis varmaan alkaa leikkimään paparazzia, kuvia olen ottanut aivan liian vähän.
Tänään tapaan farmiperheeni. Sää on jo vähän parempi kuin eilen, jolloin aloin kirjoittamaan tätä.

(Tää ei oo nyt ajan tasalla, koska oon väsynyt enkä jaksa kirjottaa just nyt. Pistän lisää varmaan huomenna. Olen kuitenkin (matkatavaroineni) perillä ja ihastelen nettituttuni taloa ja puutarhaa.)

Lentokoneessa jossain Nepalin yllä, kello kymmentä vaille kymmenen Suomen aikaa.

Lähdettiin puoli kolmen maissa kotoa ja tavattiin Bulgariasta juuri palannut Anni kentällä. Jonottamaan ei joutunut juuri ollenkaan. Poukkoilin vähän kaupoissa ja ostin vielä sittenkin Turkinpippureita. Jos kukaan vieras ei halua niitä, syön ne itse. >) Koneessa sattui hyvä tuuri, törmäsin ihmisiin jotka jatkoivat samaan suuntaan kuin minä. Sai hyvää matkaseuraa eikä tarvinnut miettiä yksin suunnistamista Heathrown lentokentällä. Yllättävän helppoa siellä oli kuitenkin löytää tiensä, hyvin jäi meillä aikaa istuskella futismatsia kattoen ja vähän kauppoja katsellen. Ikävä kyllä sieltä ei löytynyt Sarah Watersin uusinta kirjaa, niin en ostanut sitten mitään.

Kone lähti Bangkokia kohti noin tunnin myöhässä, oli ruuhkaa kentällä. Toivottavasti ei tule ongelmia Sydneyssä vaihdon kanssa… Kauan ollaan jo lennetty, lähinnä olen vain syönyt, katsonut osan Ice Age II:sta ja V niin kuin verikoston loppupuoliskon (näin sen jo leffateatterissa) ja yrittänyt nukkua. Ei siitä kyllä paljon mitään tullut, mutta nyt on kuitenkin virkistynyt olo. Ikkunapaikkaa kun en saanut, vaan jumbojetin keskiriviltä, kävin äsken tiirailemassa koneen perässä olevasta ikkunasta alas maisemia. Sääli kun ei lennetty lähempänä vuoria.