31.10.

Viimeistä viedään… Ensimmäiseksi voisin varmaan sanoa että ei, ei kyllä tee mieli palata Suomeen. Joitakin asioita tietenkin kaipaan sieltä, mutta paluu arkeen ei kyllä kiinnostaisi; en halua ajatella koulua ja työtä. Kyllähän sitä töitä tuli täälläkin tehtyä, mutta ei se tunnu samalta. No, on se ainakin kiva päästä jouluksi Suomeen, ja ensi kuussa riittää hommaa kun on taas kirjan kirjoitus edessä.

Kohokohtia? Erinäisistä paikoista alas hyppiminen, rannalla kruisailu… hö, koko maa. Jos on pakko keksiä huonoja puolia, voisin sanoa tuulen. Ilman sitä täällä olisi usein ollut lämmintä. Brokeback Mountainin naisversio jäi tapahtumatta… heh. Ja jos nyt oikein kaivetaan, kunnon juustoa ja leipää on ikävä, lämpimistä taloista ja saunasta puhumattakaan. Mutta pieniä sivuseikkoja, kyllä monia asioita jään kaipaamaan. Whitfordien perhe on ollut ihana, varsinkin Davidin huumoria jään kaipaamaan. Kaikki muutkin ihmiset jotka tapasin… oli ihana tavata nettituttuja. Mielenkiintoinen luonto myös, ratsastusmaastot upeita. Ehkä kiwi-englantia myös, vannon että aksentti alkoi juuri tarttua. Mutta en kyllä tiedä tuleeko ikävä lampaita (en kyllä kyllästynyt niihin!). Karitsoita ehkä, oli ne kyllä kaikesta huolimatta söpöjä, sanoi David ja Richard (Davidin veli) mitä tahansa.

Ensi kerralla käyn vielä pohjoisempana, ja haluan pistäytyä kansallismuseossa Wellingtonissa, ja ehkä temppuradalla Taupossa… ja ehdottomasti uudestaan Queenstownissa! Aion, aion, aion kyllä palata!

Lähtöjärjestelyt on tehty, niistä en jaksa enempää kirjoittaa… haikea olo, ei voi muuta sanoa.

Palattiin juuri viikonloppureissulta Rotoruasta, mutta sitä ennen vähän edellisviikonlopusta. Mentiin Tonin ja lastensa kanssa koulun lemmikkipäiville (vaikka hänen lapsensa olivat vielä liian nuoria että heillä olisi ollut siellä omat lemmikit) eikä nyt ole kyse mistään kissoista tai koirista: suurella osalla koululaisista on oma karitsa, kili, vasikka tai tipu. Ensimmäisten kanssa lapset kilpailevat eri lajeissa, kuten eläimen kutsuminen ja taluttaminen. Hassua nähdä koulun piha täynnä maatilan eläimiä. =)

Rotoruaan lähdimme torstaina. Matkalla pysähdyimme Matamatassa, jossa Hobittila kuvattiin, ja minä tietysti menin sinne kiertoajelun mukana. Oli kyllä rahan arvoista; vaikka hobittikolot eivät ole enää filmikunnossa, Hobittila on ainoa paikka jossa on säilytetty jotain elokuvan lavasteista. Rotorua on kuuluisa kuumista lähteistä, mutalammikoista ja geysireistä, ja sen huomasi pian hajusta kun ajoimme kaupunkiin: hirveä rikin lemu, mutta ilmeisesti siihen tottuu… Onneksi se ei haissut sen järven rannalla, jossa yövyimme. Lake Okataina, sen rannalla ei ole muita rakennelmia kuin se hotelli. Järveen on istutettu kirjolohia, joita lähdimme illalla narraamaan. David on kalamiehiä ja hänellä on kaikki kunnon vehkeet… Sainkin kiinni pari kalaa, ensimmäinen oli surkimus ja sen heitimme takaisin, mutta toinen oli vähän päälle kaksi kiloa ja se tappelikin kunnolla.

Perjantaina ohjelmassa turistijuttuja. Ensiksi menimme Rainbow Springs –luontopuistoon, jossa nähtävänä oli mm. uusseelantilaisia kasveja, joitakin lintuja ja matelijoita (kuten tuataroja) ja kiivilintuja. Vierasperäisten tuhoeläinten takia kiivien on erittäin vaikea lisääntyä luonnossa, koska poikaset ovat niin avuttomia. Rainbow Springsiin kerätään luonnosta munia, haudutetaan ne, kasvatetaan poikasia jonkin aikaa (luonnossakaan vanhemmat eivät ruoki niitä) ja päästetään sitten takaisin luontoon. Tätä kaikkea pääsimme näkemään, kohokohtana samana yönä syntynyt poikanen. Siinä se rääpäle makasi täysissä höyhenissä mutta ihan avuttomana. Se oli siitä erikoinen yksilö, että sillä oli valkoinen jalka. Näimme myös pari vanhempaa kiiviä. Lounaan jälkeen menimme Te Puiaan, jossa on kuumia lähteitä ja mahdollisuus nähdä maorien tanssi- ja lauluesitys. Juuri ennen kuin ostimme sisäänpääsyliput, siellä oli ilmeisesti jokin pienimuotoinen palohälytys (mitään ei sattunut) ja ehkä siitä syystä kun Lynne meni ostamaan liput lipunmyyjä hyväntahdonpuuskassa päästi minut sisään lapsena (15v) ja antoi meille kaikille ilmaiset tanssiesitysliput. Perjantai-iltana Whitfordien tuttavapariskunta, Chris ja Susan, saapuivat Lake Okatainaan. Söimme paikan ravintolassa erinomaisen illallisen.

Seuraavana aamuna David ja Chris lähtivät kalaan ja heittivät samalla minut ja Susanin järven toiseen päähän, jotta voisimme palata kävelypolkua pitkin takaisin. Piipahdimme ensin viereisen järven, Lake Taraweran rannalla. Vain muutaman minuutti siitä kun lähdimme kävelemään näin jonkin vilahtavan polun poikki, ja Susan huomasi vallabin pusikossa. Se pysyi melko lähellä meitä ja sain joitakin (sumeita) kuvia siitä. Kävelyreissu oli todella hieno, kyllä nyt tekee taas mieli vaeltamaan… kaikkiaan vietimme pusikossa viitisen tuntia, ja juuri kun saavuimme perille kalamiehet palasivat hakemaan syötävää, ja sen jälkeen lähdimme kaikki uudestaan kalaan. Yhden kalan sain, pienemmän kuin edellinen mutta pidettävän kokoinen.

Sunnuntaina kävimme Rotoruan gondolihissillä. Söimme ylhäällä lounaan ja sitten kävin kokeilemassa luge-pulkkaa, joka on vähän kuin pulkka pyörillä, ja laittessa on ohjaustanko ja jarru. Siellä on kolme eritasoista rataa, mutta ikävä kyllä ensikertalaisten oli mentävä helpoimmasta. Jos olisin tiennyt sen lippuja ostaessa olisin ehkä ottanut kaksi laskua, mutta nyt en viitsinyt mennä uudestaan. Oli se ihan kivaa silti, kiihtyi se vauhti kuitenkin. Lugen jälkeen menin vielä pienen miettimisen päätteeksi Sky Swing –keinuun. Se on puolta pienempi kuin Queenstownin kanjonikeinu ja siinä istutaan, mutta kyllä sekin oli kuitenkin ihan hauska.

Tässä loput. =)

4.10. Univaje alkaa vähän painaa. Matkalla Funyaks-kanooteille nukutti bussissa, mutta perillä kyllä heräsin (matkalla ohitimme Ithilienin, jossa Sam näki olifantin). Saimme kaikki märkäpuvut ja lämpimiä fleesejä. Meidät vietiin ensin veneellä (jet boat, mikä se onkaan?) Dart River -jokea yläjuoksuun kolmisenkymmentä kilometriä. Veneellä pystyy kulkemaan hyvin matalassakin vedessä ja tekemään äkkikäännöksiä; parhaita olivat 360º käännökset. Pysähdyttyämme pumppasimme kanootit täyteen ilmaa ja lähdimme matkaan. Pääohjaaja muistutti minua paljon Willy Wonkasta… Ilma oli kaunis mutta tuulinen ja meillä oli sen verran vaikeuksia päästä eteenpäin, että ohjaajat sitoivat kanootit pareittain ja neuvoivat meitä, ja sen jälkeen matkanteko sujui paljon paremmin. Ennen lounasta pääsimme vielä melomaan kapean rotkon läpi. Vuoret molemmin puolin, turkoosinsinen vesi…. vaikka töitä sai tehdä meloessa, parempaa maisemankatselutapaa en olisi keksinyt.

Edellisenä päivänä yksi huonetoverini oli käynyt hotellin porealtaassa ja saunassa. Tenttauksen jälkeen olin toiveikas, lähdin kokeilemaan ja totta se oli: siellä oli Ihan Oikea Sauna. Lämpöä vähän päälle 70º, kiulu (ei ämpäriä!), ja löylykauha. Lämpöä tosin näytti paistomittari, mutta mitäs siitä. Viivyin tunnin verran.

5.10. Lähtö Queenstownista kohti Fox Glacier –jäätikköä. Osa porukasta lähti vai kävellen jäätikölle ohjaajan kanssa, mutta toinen ryhmä minä mukaan lukien lähti helikopterilla ylemmä jäätikölle, missä on jääluolia ja –lampia. Helikopterilla oli hauska mennä ja menomatkalla kuljettaja teki käännöksiä ja kunnon sukelluksen. Saimme kaikki jääpiikit kenkiin ja monille riitti myös puinen kävelykeppi (että voi leikkiä tutkimusmatkailijaa). Kesäjää oli pehmeää ja siinä oli helppo kävellä. Pari pientä jääluolaa näimme, niistä sai mennä läpi jos halusi. Minä menin molemmista. Ensimmäisessä piti hivuttautua läpi selällä/kyljellä maaten, toisesta liukua alas mahallaan (siistii!). Molemmissa kastui jonkin verran. Yövyimme Franz Joseph Glacier –jäätikön luona; kävin hotellin porealtaassa illalla.

6.10. Ensimmäinen pysähdys Hokitika, mistä saadaan suurin osta Uuden-Seelannin vihreäkiveä eli jadea. Tietysti siellä myös myytiin paljon maori-tyyliin kaiverrettuja jadekoruja. Maoreilla vihreäkiveen liittyy uskomus että sitä ei koskaan pitäisi ostaa itselleen vaan jonkun pitää antaa se, joten me jotka halusimme jotain järkkäilimme toisemme maksamaan ne. Minä tein saman kuin eräs toinen tyttö: annoin yhdelle tytölle rahaa ja käskin sen valita kahden korun välillä joista pidin ja ostaa sen minulle.

Lounastauolla tapasimme pari nenäkästä kea-papukaijaa. Yksi niistä varasti ohjaajamme leivän ja toinen (tai mahdollisesti sama) tuli seisomaan keskelle pöytää jonka ääressä söimme. Harkitsin koskea sitä mutta en viitsinyt; sillä oli vaikuttavan näköinen nokka.

Perillä Christchurchissä matka loppui suurelta osalta ryhmästämme. Monet liittyivät vielä yhteiselle illalliselle. Tällä kertaa meillä oli aikaa käydä kaupungilla. Oli mukavaa nähdä, vaikka en löytänyt mitään ostettavaa, paitsi mitä nyt kortin Nikkille. Illallisen jälkeen lähdin vielä huonekaverieni kanssa uudestaan kaupungille ja ostin kortin myös Nigelille, bussikuskille.

7.10. Christchurch – Wellington, eli Pohjoissaari. Tänä päivänä ei tapahtunut juuri mitään; ainoa merkittävä asia ennen lauttaa oli hylkeet joita pysähdyimme katsomaan. Kuljimme lautalla Pictonista Wellingtoniin, se oli ihan hauskaa. Wellintonissa meillä oli pieni kiertoajelu, Nikki kertoi kaupungista. Ennen hotellia kävimme vielä Mt. Victorialla, josta näkyi hyvin koko kaupunki. Mt. Victorian rinteillä kuvattiin se kohtaus kun hobitit piiloutuvat sormusaaveelta (vai mikä se onkaan suomeksi?).

Vickyn sisko Lesley miehensä kanssa poimi minut hotellin edestä ja vei kotiinsa. Haikea tunne, mutta kiva tavata Lesley. Pääsin illalla vähän nettiin ja vieläpä laajakaistalla, joten laitoin jo muutamia kuvia kuvasivulleni.

8.10. Aamupalan ja pienen nettisurffailun jälkeen haimme Lesleyn ja miehensä Royn kanssa Kugain eli Jamesin, erään toisen miehen foorumilta, ja lähdimme metsästämään TSH:n kuvauspaikkoja. (Seuraa paljon filmifriikkikamaa.) Pysähdyimme ensin kaivoksen luona jossa kuvattiin Helmin syvänne. Ei siellä enää mitään näy, mutta tietysti kiva käydä silti! Sitten menimme puistoon jossa kuvattiin ensimmäinen Rautapihan kohtaus, kun kaikki on vielä vihreää. Arvailimme olimmeko löytäneet oikean paikan, mutta kun olimme lähdössä tuli paikalle turistiporukka, ja yhdellä miehistä oli pinkka papereita ja he kaikki seisoivat sen paikan vierellä jossa olimme olleet. Parkkipaikalla huomasimme että yhden auton kyljessä luki Movie Tours. Matkalla seuraavaan puistoon etsimme vielä sen kohdan Hutt-joesta, jossa Aragorn ajautui rannalle Kahdessa Tornissa. Kun viimein löysimme viimeisen puiston sen kohdan jossa Rivendell kuvattiin, emme olleet ollut siellä kauaa kun samainen turistiporukka saapui sinne. Kuuntelin hetken vierestä ja sain kuvan aivan tietystä paikasta joka oli elokuvassa.

Tuon jälkeen meillä ei ollut enää aikaa käydä missään, vaan pienen kiertoajelun jälkeen Roy vei minut lentokentälle. Nyt sain viimein ikkunapaikan koneessa, ja bongasin jopa Whitfordien maatilan kun lensimme sen yli. Matkalla kotiin kuvauspaikkojen kierrokseni sai hienon lopun kun David viimein ajoi sen tien kautta jonka varrella Weathertop on. Nyt viimein tapasin myös Wendyn, Whitfordien lapsuudenystävän josta olen kuullut paljon, ja hänen tyttöystävänsä, kun kävimme tervehtimässä heitä.

3.10. Aamulla heti laskuvarjohyppy. Toisin kuin benjihypyn, laskuvarjohypyn olen aina halunnut tehdä, enkä missään vaiheessa ennen, jälkeen tai hypyn aikana jännittänyt niin kuin benjissä. Ei voi muuta sanoa kuin mahtavaa! Korvat meni lukkoon ja henkeä sai vauhdin takia haukkoa, mutta tunne oli upea ja näkymät uskomattomat. Menisin uudestaan!

Päivälä hieman vapaa-aikaa, katselin kun kaveri meni luistelemaan (minä en mennyt koska niillä ei ollut kunnon kaunoluistimia) ja sitten kanjonikeinuun. Miten sitä kuvailisi… Ensin köysiä viritetty kanjonin poikki, niissä kiinni kaksi noin 100 m pitkää köyttä, jotka vedetään tasanteelle missä hyppääjä odottaa. Siis: korkeus 109 m, vapaapudotusta 60 m, kaaren leveys 200 m. Joo. Jännitti; jos tämä olisi pitänyt tehdä ensimmäisenä, olisin varmasti seissyt reunalla paljon kauemmin, mutta benjin ja laskuvarjohypyn jälkeen… no, en kauaa jaksanut odotella.

Illalla mentiin jääbaariin. Pakkasta kuutisen astetta, kaikki saivat talvivaatteet päälle, lasti olivat jäästä ja joka puolella oli jääveistoksia. Aika hienoa, tosin huone oli aika pieni ja siellä oli kerralla vain yksi porukka, joten kauaa emme viipyneet. Lähtiessä sai iskeä lasin mäsäksi. Suuri osa meistä jatkoi World Bar:iin, jossa cocktailit myytiin keraamisissa teekannuissa. Siistii! (Ja paras drinkki Uudessa-Seelannissa tähän mennessä.)

Julkaisen nyt Eteläsaaren reissun matkapäivikseni sen mukaan kun saan sen kirjoitettua koneelle, alusta alkaen.

30.9. Aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan ensin Lake Tekapolle. Matkalla pysähdyimme lounaalla kylässä jossa on maailman suurin kudottu villapaita. En saanut siitä kuvaa omalla kameralla koska olin jättänyt kamerani väärään laukkuun (kaivoin sen esiin Tekapolla). Järvien vedet olivat jäätiköiden takia uskomattoman sini-turkooseja. Yövyimme Lake Ohaulla, kauniilla järvellä keskellä ei-mitään. Rento ilta, juttelua ja pingistä.

1.10. Pisin bussimatka tänään; määränpäänä Milford Sound. Aamupäivällä näimme vuoria ja uskomattoman paljon lampaita (kyllä, jopa lammasfarmilla oleilun jälkeen sanon niin). Ensin pysähdyimme pienessä hedelmäkaupassa, ostin mm. kuivattuja kivihedelmiä. Lounastauolla taas ostin joitain matkamuistoja sekä pelikortit. Iltapäivän bussimatka oli mahtava, Fiordlandin kansallispuiston läpi. Nyt pääsimme ihan vuorien viereen. Matkalla ajoimme sen silla ohi, josta suuri osta meistä tekee huomenna benjihypyn. Ajoimme myös 1.2 km pitkän tunnelin läpi Mission Impossible –teeman soidessa, heh. Tämän yön vietimme risteilyveneellä joka kulki Milfod Soundin läpi. Siellä sataa vuodessa n. 6 – 7 metriä vettä, joten olimme hyvin onnekkaita että oli vain pilvistä eikä sateista. Ankkuroimme myöhään iltapäivällä joksikin aikaa ja ohjelmassa oli kajakkeja ja veneilyä. Minä menin melomaan, ihan hauka se oli mutta olisi pitänyt laittaa shortsit jalkaan; kastuin vähän. En sitten mennytkään uimaan… liian kylmää (veden lisäksi ilma). Illalla pelasimme korttia ja Alfapetiä.

2.10. Ajoimme aamulla jonkin aikaa ympäriinsä kaunista vuonoa. Näkyi pingviinejä! Kuljimme lähes yhden vesiputouksen alta, sen korkeus oli kolme kertaa Niagaran putoukset. Kastuminen kannatti! Iltapäivän pysähdys Arrowtownissa, jonka lähellä oli kultaryntäys, ja kultaa kaivetaan edelleen. Arrow Riverin varrella (tosin ei ihan siinä kohdassa josta sain kuvia) kuvattiin TSH:n Bruinenin kahlaamo. Ja sitten… kohti benjihyppyä. Vetäjän kuuluttaessa bussissa luulen että ennen hyppyä hurrasivat lähinnä ne jotka eivät aikoneet hypätä ja benjin jälkeen hypänneistä lähti suurin ääni. Hypystä… ilmankin sitä miestä vieressä laskemassa olisin kyllä hypännyt, mutta prepannut itseäni vähän kauemmin. Nyt ei jäänyt aikaa ajatella, vaan kuului 5, 4, 3, 2, 1, ja hyppäsin. Oli se aika mahtavaa; se ei nykäissyt yhtään vaan oli hyvin liukuva liike. Pahin kohta oli pomppauksen yläkohdassa, kun käännyin ylös-alas –asennosta poikittain. Menisin uudestaan.

Benjistä siistiytymisen ja ryhmäkuvan kautta halukkaat suuntasivat gondolihissillä vuoren rinnettä ylös ravingolaan pimenevän Queenstownin yläpuolelle. Siellä saimme mahtavan buffetti-illallisen. Söin arviolta kaksi kertaa niin paljon jälkiruokaa kuin muuta ruokaa. Lopulta ilta päättyi paikalliseen baariin jossa oli meneillään karaokeilta. Lauloin viiden muun ryhmäläisen kanssa Bon Jovin Living on a Prayer.

Paljoa en nyt ehdi kirjoittaa kun maksullisella ajalla olen, mutta hauskaa on tahan asti ollut! Olen kylla nyt kahden paivan aikana hypannyt alas aika monesta paikasta... ;-) Kokeiltu on benji, laskuvarjo ja erikoinen kanionikeinu, josta lisaa myohemmin. Liian vahan unta, adrenaliini kohta loppuunkulutettu, viela riittaa menohalua - onneksi vahan rauhallisempaa sellaista huomenna.